Vauhdilla vauhtia

 

Vauhdilla vauhtia

Jälleen oli alkamassa yö-vuoro tullin rahtiterminaalissa. Henkalla oli päänsärky mihin ei kahvit auttanut. Oli aika löytää mahdollisimman tehokkaasti uusi annos amfetamiinia. Jossain sitä oli noissa loputtomassa virrassa kulkevia ulkomailta tulevia kirjeitä ja paketteja. Joka työvuoro alkoi uuden lähetyksen etsinnällä.

Henkalla oli silmälasit joiden sangan päästä oli tehty annoslusikka jolla pystyi nopeasti ottamaan annoksen jauhetta. Opiaatteihin ei voinut koskea, amfetamiini oli se juttu. Mitään ei voinut viedä työpisteeltä kotiin, vaan oli otettava pieni annos takavarikoitavasta aineesta jos ja kun sitä sattui löytymään. Päivän ensimmäiseen annokseen piti joskus nähdä vähän enemmän vaivaa.

Kädet tärisivät aavistuksen ja näkökenttää häiritsi pistävä päänsärky. Alkoi kirjeiden plärääminen. Jossain tuhannen kirjeen laatikossa oli koiran tekemä merkkaus. Tällä on jossain jotain. Pakko löytää äkkiä. Noin sadan tai kahden jälkeen, olin jo seonnut laskuissa. Sitten löytyi.. Amsterdamista pulleahko kirje. Vittu jes… Kirje auki ja sisältöä tutkimaan. Tunti tehty jo krapulassa töitä ja löytyi oikea aarre. Kokonaista 50 grammaa puhdasta amfetamiinia. Annoksen jälkeen punnitsin 49,9 grammaa amfetamiinia ja takavarikoin tuotteen tehden poliisille samalla ilmoituksen. Loppupäivä kulkisi kuin itsestään. Huominen oli jo mielessä, sain kuintenkin vauhdista niin paljon vauhtia, että jätin ruokatunnin välistä ja tein lähestulkoon laitoksen ennätyksen tarkastetuista kirjeistä ja paketeista. Olin ylpeä tehokkuudestani vaikka tulos tulikin vauhdilla.

Joskus hyvinä päivinä onnistui löytymään satoja pillereitä sisältäviä lähetyksiä vahvoja bentsoja. ¼ – 1 pilleriä kotiin mennessä niin sai nukuttua paremmin. Enempää ei voinut kuskata tai ottaa riskejä. Vapaapäivät oli kamalimpia ja pidin niitä mahdollisimman vähän. Minusta ajateltiin lähinnä, että olen työnarkomaniaa lähellä oleva yliaktiivinen työntekijä, tehokas ja stabiili kuitenkin. Pidin krapulani omana tietonani.

Sitten koitti se viikon viiminen päivä. Viikon hirvein päivä kun pitäisi onnistua ottamaan kotiin viemisiä, mutta ettei jää kiinni. Harvemmin oli mahdollisuutta. Riskitekijöitä oli liikaa, kuten noi huumekoirat. Oli helpompi popsia rauhottavia pari päivää kotona, kuin saada jotain aikaiseksi. Pahin pelko että menettäisi järkevimmän ajateltavissa olevan diilerin eli tulliterminaalin postivaraston.

Joskus teki mieli muutella kirjeiden osoitteita tarkastusten jälkeen. Mikä olisi hienompaa kuin kääntää 100g kokaiini-lähetys omaan osoitteeseen jos voisi olla 100% varma ettei sitä tarkastettaisi enään toista kertaa. Joskus tunsin syyllisyyttä takavarikoidessani ihmisten huumeita. Tunsin olevani ainoa herännyt tulli-virkailia tässä virkamies-armeijassa. Oli miten oli niin on niitä vaarallisiakin huumeita. Opiaatit pelotti ja olin siinä asiassa kaikkien kanssa samaa mieltä että ne ei kuulu kadulle.

Viikonloppuna makasin rauhottavassa usvassa. Ei mitään järkeä, mutta piti amfe viekkarit pois ja nukkui pari päivää putkeen. Maanantaina jaksaisi tehdä kaksi vuoroa putkeen helposti. Vuoronvaihdossa oli sopiva hetki ottaa toinen annos jolla jaksaa vuoron loppuun.

Sunnuntaina päänsärky alkoi yleensä jo vituttamaan ja se että olisi mahdollisuus jaksaa tehdä kaikenlaista, mutta kaikki energia kului ja sai vain töissä. Joskus meni muutama olut tasoittamaan oloa, mutta ei se ole sama asia. Joskus siitäkin on vain haittaa.

Tätä kiertoa jatkui vuosia kunnes masennus alkoi hiipiä mieleen ja paineet kiinnijäämisestä vainoharhojen muodossa alkoi muodostua.

Aseet on harvinaisempia, mutta niitäkin joskus löytyy. Päätin eräänä viikonloppuna lopettaa elämäni töissä. Jos vain löytäisin lähetyksen jossa on ase ja patruunoita.

Se on osa psykoosia, mutta siinä tuntui olevan logiikkaa. Raskas työ vaatii raskaat verot. Olin toiminut yksin vuosien ajan enkä tuntunut pääsevän ajatuksesta enään eroon. Annokset kasvoivat hyvin hitaasti, mutta kasvoi silti. Mikro-doussaamisest se aikanaan alkoi. Oliko vauhti valinnut minut, vai minä vauhdin? Ilman sitä en silti voinut jatkaa.

Eräänä yönä läpivalaisussa löytyi pistoolin muoto. Katselin ympärilleni eikä ketään näkynyt. Päätin tutkia laatikkoa tarkemmin. Olin ottanut jo suhteellisesti katsottuna ison annoksen. Meni melkein parikin grammaa päivässä ainetta vauhtia. Täällä on ase hihkaisin ilosta kunnes älysin olla hiljaa. Kukaan ei kuullut eikä ketään näkynyt. Kaivoin aseen esiin ja totesin sen olevan muovinen kuula-ase. Voi vittu näitä. Pyörittelin mutkaa käsissäni ja mietin mihin tarkoitukseen se olisi menossa. Muovisia kuulia ampuva pistooli. Näyttää aidolta. Pari kertaa ammuin tyhjää omaan päähäni ja pistin aseen takaisin laatikkoon ja annoin mennä. Ei jaksanu nähdä vaivaa enempää. Oli muuta mielessä. Pyyhin sentään sormenjälkeni.

Kotona murskasin vahvoja rauhottavia viskilasiin ja mietin synkkiä ajatuksia. Ei silti ollut niin painostava tunne. Ajattelin lähinnä minne ampuisin itseni ja miten. Halusin lähteä tyylillä, en vain tiennyt vielä miten.

Skannailin nykyään lähinnä paketteja sen jälkeen kun kirjeistä oli löytynyt pari grammaa amfee. Kun istuu kymmenen tuntia ilman taukoja monitorin edessä ja odottaa että ruudussa vilahtaisi lähetys missä on ase. Siinä alkaa miettiä kaikennäköistä outoa. Lähinnä sellaista missä ei ole mitään järkeä.

Kuukauden kuluttua löytyy laatikko jossa on haulikko. Tyylikäs koristeellinen haulikko, mutta ammuksia ei löydy. Joko ne tulee eri boksissa tai tämä on jokin muu lähetys. Tässä tilanteessa kaikki tuntuu turhalta byrokratialta ja laitan haulikon illan jälkeen takaisin hihnalle. Ammuksia ei löytynyt koko päivänä.

Illalla nauran itseni uneen kun olin keksinyt miten ammun itseni. En kerro sitä vielä, mutta halusin lähteä taju kankaalla. Tätä piti suunnitella tarkasti. Kaiken piti toimia ja vähän tuuria matkassa.

Parin kuukauden päästä tuli taas lähetys missä oli aseen muoto. Innoissani availin laatikkoa ja olin varma, että viimeinen päiväni oli pitkän odotuksen jälkeen vihdoin tullut. Teki mieli tanssia kunnes tajusin aseen olevan sytytin. Teki mieli sytyttää se skanneri palamaan ja tähtäilinkin sitä monitoria naksautellen liekkiä sitä kohti. Olispa pilvee mietin. Siitä vaan jää kiinni täällä niin helposti. Tuoksuu ja silmät punottaa. Punottaa ne nytki vähän mutta ei läheskään niin paljoa.

Sitten se päivä vihdoin koittaa. Skannerissa vilahtaa aseen muoto. Aito ladattu Magnum .44. Otan tykin käteeni ja katselen sitä psykoottisin silmin. Pyörittelen rullaa ja pehmeä naksahdus sarja kuulostaa korvia huumaavalta. Patruunat pesässä. Vein aseen välittömästi tilaisuuden tullen pukukaappiini jemmaan ja lähetin paketin eteenpäin laitettuani sinne ensin taukotilasta ottamani poliisi leikki-auton.

Sitten alkoi operaatio taju kankaalle. Ensimmäisenä arkivapaana kävin hakemassa taideliikkeestä tyhjän maalauskankaan kehyksillä. Signeerasin taulun tässä vaiheessa. Ei kuitenkaan kovin iso että mahtuisi pukukaappiin.

Sitten olikin settingsit kohillaan. Löytyi lähetyksestä puuttuva kilon paali kokaiinia. Olin päättänyt videoida operaation turhaan takavarikoimaani videokameraan. Varmistin että olen yksin kokoushuoneessa ja luksitsin ovet ja telkesin vielä oven tuoleilla. Laitoin tässä vaiheessa kameran pyörimään ja kuvasin tilan. Jotenkin se tuntui tilanteessa järkevältä. Tämän jälkeen kamera jalustalle kuvaamaan tuolia jossa istuin. Pidin tyylikkäästi kilon kokaiinipakettia kädessäni kameran kuvatessa. Haukkasin suuhuni ainakin 50 grammaa kokaiinia suoraan paalista, kuin se olisi jäätelöä ja mutustin sitä joitakin sekuntteja. Sitten laskin paalin rauhallisesti viereeni pöydälle. Kokaiinia niellessä tähtäsin loppupaalia ja ammuin sen valtavaksi pölypilveksi huoneeseen. Laukauksen ääni oli todella voimakas. Melkein tukehduin säikähdyksestä suussa olevaan koksuun. Sain kuitenkin suht nopeasti nieltyä kokaiinin ja se alkoikin jo huumaavasti nousta. Olin jo tässä vaiheessa kuollut mutta päätin viedä huolella suunnitellun operaation loppuun. Laitoin Magnum .44 suuhuni ja tässä vaiheessa joku huusi ovella ja yritti murtautua oven läpi. Huusin että yksityistilaisuus ja pamautin pääni irti siten että pääni palaset lensivät maalauskankaalle. Ainoa viesti mikä minulta jäi oli pöydälle jättämäni lappu missä luki ”taju kankaalla”.